October writing prompt #3: Bicep
I've just begun with the #writetober thing and I'm already lagging... So let's correct the situation and go straight to day 3. Today's prompt is as interesting as "bicep" ("hauis" in Finnish), we'll see where I can go with that... I can already picture our friend from the former posts, Arkkula, adventuring here.
Today's post is again in Finnish since I really feel I can tell more in my mother tongue. My English isn't fluent enough to always deliver all the things I want - but maybe later I'll make an effort to translate this writing, too.
-----------------------------------
#Bicep
Arkkula ei ollut kännipäissään sieltä kaikkein rasittavimmasta päästä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi rasittava, sillä skannasin huonetta katseellani etsien jotakin jolla heittää tätä oman elämänsä sankaria. Olimme parhaillaan Arkkulan asunnolla, ja hetkeä aiemmin olimme etsineet miehen kotiavaimia, jotka hän oli omien sanojensa mukaan "laittanut varmaan talteen". Rehellisyyden nimissä olisi ehkä sanottava, että minä etsin - Arkkula oli lähinnä pyöritellyt päätään, pureskellut suupielessä keikkuvaa tupakkaansa ja kaivellut takkinsa taskuja ihmetellen, että "mihinkä helvettiin mää tungin ne". Avaimia ei tietenkään löytynyt, mistä mies suivaantui siinä määrin, että päätti vetäistä aikansa kuluksi äkkikännit. Nyt hän huojui keskellä olohuoneen lattiaa viinapullo vasemmassa kädessään, esitellen suurieleisesti oikean käsivartensa hauista.
"Kato! Ookko ennen nähny tämmöstä habaa? No, ookko, ookko?"
Istuin huoneen nurkassa kuluneessa nahkanojatuolissa ja nojasin poskeani kämmentä vasten. Tämä esitys oli nähty ennenkin.
"Hieno on. Tosi hieno."
Arkkula mittaili katseellaan äidiltään saamaansa traakkipuuta, joka nökötti yksinäisenä likaisenvalkoista seinää vasten.
"Tosta kun mää mojautan niin eiköhän se siitä tokene!"
"Eiköhän tuo sun vasen suora oo tullu jo tutuksi, niin että annapa olla."
"Toi rehu söi ne avaimet! Se se on, se oli toi vitun puu!"
Muljautin silmiäni ja hieraisin naamaani kyllästyneenä. Arkkulan kyky siirtää vastuu omista mokistaan muille oli täysin käsittämätön, etenkin kun hän oli näemmä onnistunut laajentamaan skaalaansa jo esineisiinkin.
"Kyllä juttu on niin että sää ihan itte hukkasit avaimes. Eikä ne oo tässä kämpässä. Sinuna heittäisin ton viinapullon helvettiin ja alkaisin soittaa isännöitsijälle."
"Vittu nytten", Arkkula jupisi ja huitaisi nyrkillään kohti traakkipuuparkaa.
"Toi rehu lähtee tästä kämpästä vittuun ihan justiinsa!"
Arkkula koppasi kasvin kainaloonsa, suori huojuen parvekkeelle ja nakkasi traakkipuun avoimesta ikkunasta alas voitonriemuisesti karjahtaen. Parin sekunnin päästä kuului kilinä, kun kukkaruukku - jonka senkin Arkkula oli saanut äidiltään - pirstoutui pieniksi palasiksi asfalttia vasten.
Tajusin sillä hetkellä, kuinka paljon inhosin Arkkulan välinpitämättömyyttä. Inhosin hänen humalaisia kaikkivoipaisuuskuvitelmiaan, hänen vainoharhaisuuttaan ja kyvyttömyyttä ottaa vastuuta itsestään ja omasta epävakaasta tunne-elämästään. Inhosin myös hänen yleistä vittumaisuuttaan, jota en osannut selittää - muuten kuin että Arkkula oli yksinkertaisesti vittumainen ihminen. Ja oman paskansa hän osasi äärimmäisen hyvin kaataa minun niskaani.
Marssin enempiä ajattelematta parvekkeelle ja tarrasin Arkkulaa paidanniskasta.
"Hei! Mitä vittua nyt--"
"Nyt meni kuppi nurin ton sun perseilyn kanssa. Sää lähdet hoitoon nyt heti."
"Mihinkään vitun hoitoon--"
"Äläkä jumalauta jankkaa vastaan. Mää raahaan sut sinne vaikka omin käsin jos tarttee."
Retuutin miehen väkipakolla eteiseen, paiskasin oven auki ja tyrkkäsin Arkkulan rappukäytävään. Hänen synkeä ilmeensä kirkastui silminnähden.
"Vittu mikä haba mimmillä! Yhellä kädellä raahas mut..."
"Nyt saatana Arkkula turpa umpeen, ala kävellä!"
Today's post is again in Finnish since I really feel I can tell more in my mother tongue. My English isn't fluent enough to always deliver all the things I want - but maybe later I'll make an effort to translate this writing, too.
-----------------------------------
#Bicep
Arkkula ei ollut kännipäissään sieltä kaikkein rasittavimmasta päästä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi rasittava, sillä skannasin huonetta katseellani etsien jotakin jolla heittää tätä oman elämänsä sankaria. Olimme parhaillaan Arkkulan asunnolla, ja hetkeä aiemmin olimme etsineet miehen kotiavaimia, jotka hän oli omien sanojensa mukaan "laittanut varmaan talteen". Rehellisyyden nimissä olisi ehkä sanottava, että minä etsin - Arkkula oli lähinnä pyöritellyt päätään, pureskellut suupielessä keikkuvaa tupakkaansa ja kaivellut takkinsa taskuja ihmetellen, että "mihinkä helvettiin mää tungin ne". Avaimia ei tietenkään löytynyt, mistä mies suivaantui siinä määrin, että päätti vetäistä aikansa kuluksi äkkikännit. Nyt hän huojui keskellä olohuoneen lattiaa viinapullo vasemmassa kädessään, esitellen suurieleisesti oikean käsivartensa hauista.
"Kato! Ookko ennen nähny tämmöstä habaa? No, ookko, ookko?"
Istuin huoneen nurkassa kuluneessa nahkanojatuolissa ja nojasin poskeani kämmentä vasten. Tämä esitys oli nähty ennenkin.
"Hieno on. Tosi hieno."
Arkkula mittaili katseellaan äidiltään saamaansa traakkipuuta, joka nökötti yksinäisenä likaisenvalkoista seinää vasten.
"Tosta kun mää mojautan niin eiköhän se siitä tokene!"
"Eiköhän tuo sun vasen suora oo tullu jo tutuksi, niin että annapa olla."
"Toi rehu söi ne avaimet! Se se on, se oli toi vitun puu!"
Muljautin silmiäni ja hieraisin naamaani kyllästyneenä. Arkkulan kyky siirtää vastuu omista mokistaan muille oli täysin käsittämätön, etenkin kun hän oli näemmä onnistunut laajentamaan skaalaansa jo esineisiinkin.
"Kyllä juttu on niin että sää ihan itte hukkasit avaimes. Eikä ne oo tässä kämpässä. Sinuna heittäisin ton viinapullon helvettiin ja alkaisin soittaa isännöitsijälle."
"Vittu nytten", Arkkula jupisi ja huitaisi nyrkillään kohti traakkipuuparkaa.
"Toi rehu lähtee tästä kämpästä vittuun ihan justiinsa!"
Arkkula koppasi kasvin kainaloonsa, suori huojuen parvekkeelle ja nakkasi traakkipuun avoimesta ikkunasta alas voitonriemuisesti karjahtaen. Parin sekunnin päästä kuului kilinä, kun kukkaruukku - jonka senkin Arkkula oli saanut äidiltään - pirstoutui pieniksi palasiksi asfalttia vasten.
Tajusin sillä hetkellä, kuinka paljon inhosin Arkkulan välinpitämättömyyttä. Inhosin hänen humalaisia kaikkivoipaisuuskuvitelmiaan, hänen vainoharhaisuuttaan ja kyvyttömyyttä ottaa vastuuta itsestään ja omasta epävakaasta tunne-elämästään. Inhosin myös hänen yleistä vittumaisuuttaan, jota en osannut selittää - muuten kuin että Arkkula oli yksinkertaisesti vittumainen ihminen. Ja oman paskansa hän osasi äärimmäisen hyvin kaataa minun niskaani.
Marssin enempiä ajattelematta parvekkeelle ja tarrasin Arkkulaa paidanniskasta.
"Hei! Mitä vittua nyt--"
"Nyt meni kuppi nurin ton sun perseilyn kanssa. Sää lähdet hoitoon nyt heti."
"Mihinkään vitun hoitoon--"
"Äläkä jumalauta jankkaa vastaan. Mää raahaan sut sinne vaikka omin käsin jos tarttee."
Retuutin miehen väkipakolla eteiseen, paiskasin oven auki ja tyrkkäsin Arkkulan rappukäytävään. Hänen synkeä ilmeensä kirkastui silminnähden.
"Vittu mikä haba mimmillä! Yhellä kädellä raahas mut..."
"Nyt saatana Arkkula turpa umpeen, ala kävellä!"
Kommentit
Lähetä kommentti