October writing prompt #21: Maxed

   "Sun ei varmaankaan pitäisi tehdä tuota."

Arkkula mässytti tyytyväisenä jo neljättä hampurilaisateriaansa sinä päivänä.

   "Tehdä mitä?" mies sai sanottua mutustelun lomasta. Nyökkäsin kohti Arkkulan hampurilaista, josta tirisi rasvaa miehen sormien väliin ja valui edelleen jo ennestään sotkuisille farkuille.

   "Vetää tuota sontaa sisuksiis."

   "Mitä ihmeellistä tässä ny on? Syöthän sääkin näitä."

   "Joo mutta en joka päivä. Enkä edes joka viikko."

   "Kyllä näitä eilen näytti uppoovan suhunkin."

   "Eilen oli krapula."

   "Ja mulla on tänään."

   "Ja eilen oli."

   "Täh?"

   "Niin että eilenkin sulla oli krapula. Ja toissapäivänä, ja sitä edellisenä päivänä."

   "Mikään krapula ollu. Oli nälkä."

   "Ja ainoa vaihtoehto nälän poistamiseen on luonnollisesti toi roska."

   "Miehellä on tarpeensa."

Hyväntuulinen naurahdus pääsi suustani. Tiesinhän minä, ettei Arkkula muuttaisi mitään, vaikka seisoisin vieressä heristämässä sormeani, mutta sillä hetkellä tuntui, että olin voimaton tekemään mitään muuta. Halusin auttaa ystävääni, vaikka tiesin, että hänen olisi ensin autettava itseään ja otettava apu vastaan. Niin kauan kun hän muljautteli silmiään minun ja muiden yrityksille tökkiä häntä edes vähän terveellisempään suuntaan, mikään ei tulisi muuttumaan. Toisaalta tosiasia oli sekin, etten minä pystynyt täysin samaistumaan siihen, miltä Arkkulasta kenties tuntui, ja oli varsin todennäköistä, että hyväätarkoittavat auttamisyritykseni vain pahensivat Arkkulan oloa.

   Edistystä oli kyllä tapahtunut sikäli, että edellisen humalaisen ylilyöntinsä jälkeen Arkkula oli suostunut lääkäriin. Olin soittanut hänen äidilleen ja selittänyt tilanteen, minkä jälkeen naisparka oli soittanut pojalleen anellen, että tämä suostuisi hoidettavaksi. Ei tarvitsisi tehdä heti mitään ihmeellistä, jos nyt ainakin ensialkuun kävisi ihan tuikitavallisessa, yleislääkärin suorittamassa terveystarkastuksessa.

   Arkkula oli pitkin hampain käynyt tarkastettavana, ja - kuten arvata saattoi - miehen terveydestä löytyi jos jonkinlaista moitittavaa. Sekä verenpaine että kolesteroliarvot olivat vaarallisen korkeat, sydämestä kuului sivuääni joka ei lääkärin mukaan ollut normaali ja maksa-arvot olivat luonnollisestikin taivaassa saakka. Mutta määhän olen laiha, oli Arkkula protestoinut, ja silmäasipäinen mieslääkäri oli katsonut Arkkulaa tietäväisesti. Hoikkuus kuulemma hämäsi monet ajattelemaan, ettei terveydessä ollut mitään vikaa, sillä hoikka olemus merkitsi virheellisesti synonyymia hyvälle terveydelle. Lääkäri oli määrännyt Arkkulalle jatkotutkimuksia ja käynnin psykologilla. Mielialalääkitys ei kuulemma vielä tässä vaiheessa tullut kyseeseen, koska Arkkulan alkoholinkäyttö oli saatava ensimmäisenä normaalin rajoihin - ja siinähän ei onnistuttaisi ennen kuin mies kävisi ammattiauttajan kanssa pohtimassa ryyppäämisensä syitä.

   Ongelma vain ei ollut siinä, etteikö Arkkula olisi tiennyt, miksi ryyppäsi. Hän kyllä tiesi, tasan tarkkaan, ja tiesipä hän senkin, mitä ongelmien korjaamiseksi olisi voinut tehdä. Korjaamisen toteuttaminen vain töksähteli pahemman kerran.

   Irtauduin mietteistäni kuullessani Arkkulan kiukkuiset sanat:

   "Meetkös helvettiin siitä!"

Arkkula yritti hätistää kimpustaan lokkia, joka yritti päästä osingoille paperikassissa tuoksuvista ranskanperunoista.

   "Pitäskö meidän liikkua tästä satamasta johonkin?" ehdotin minä. "Alkaa tulla kylmä. Ja sisätiloissa ei oo noita elukoita."

   "Liikutaan", totesi Arkkula potkaistuaan lokin loitommas. "Mää tuhoan tän viimeisen hampurilaisen vielä."

Seurasin huvittuneena, kun Arkkula sananmukaisesti tuhosi eväänsä muutamalla suurella haukulla. Miehellä voisi olla kykyjä niissä syömiskilpailuissa, ajattelin.

   "Ei tartte vaihtaa kokkia", Arkkula sanoi silminnähden tyytyväisenä ja pyyhki rasvaisia käsiään paperikassista poimimaansa lautasliinaan.

   "Mihinkä mennään? Älä vastaan, mää tiiän. Saanko tarjota neidille oluen tai kaksi?"

   "Saat", sanoin virnistäen, "mutta tarjoat sitten jotain muuta ku niitä toissapäiväsiä."

   "Eikö ne muka ollu hyviä?"

   "Anteeks mutta sun olutmaku on kamala."

Arkkula tarjosi vinosti hymyillen käsivarttaan. Halutessaan hän osasi käyttäytyä kuin herrasmies ainakin.

   "Eiköhän lähdetä sitten opiskelemaan parempia oluita. Henrysiin?"

Tartuin reippaasti Arkkulan käsivarteen.

   "Sinne. Siellä on tänään muuten jamit."

   "Voi juku, eipä sitä parempaa säestystä kaljanjuonnille ookaan ku toistaitoinen kitaranrämpytys."

   "Voisit nyt vihdoinkin mennä ite soittamaan sinne. Oot puhunu siitä jo kuukausitolkulla, mutta et meinaa saada aikaseksi."

   "Tarttee rohkaistua ensin tässä."

   "Ei me kyllä tähän jäädä rohkaistumaan, mennään nyt tonne sisälle ensin."

   "Ollaanpa sitä vitsikkäällä tuulella."

   "Ainahan minä."